Ajatuksia asumisesta

15.2.2016

Olen saanut seurata reilun kalenterivuoden aitiopaikalta taloyhtiöiden asioita. Vuosi on ollut itselleni antoisa ja opettavainen. Kansallisvarallisuuden vartijana suhtaudun työhöni kunnianhimoisesti. Vuoden ensimmäisessä kirjoituksessani ajattelin luoda pienen katsauksen pinnalla oleviin asioihin.

Olen huolissani asumisen kustannuskehityksestä. Asumisen kustannukset nousevat nopeammin kuin käytettävissä olevat tulot. Tunnustamme ilmastonmuutoksen ja sen, että toimenpiteitä on tehtävä. Nuuskamuikkusta lainaten: olisi sääli, jos maapallo särkyisi, koska se on niin kaunis. Kolikon toisena puolena on, että nykyiset päästöjä vähentävät ja rakennusten energiatehokkuutta parantavat toimenpiteet lisäävät asumisen kustannuksia, leikkaavat ostovoimaa ja heikentävät mahdollisuuksia rakennusten korjauksiin.

Valoisiakin asioita on näkyvissä. Esimerkiksi aurinkoenergia on kehittynyt ja tulee jatkossakin kehittymään isoin hyppäyksin. Toivottavasti lainsäädännöllä helpotetaan taloyhtiöiden ja asukkaiden mahdollisuuksia ottaa paneeleita ja muuta uutta teknologiaa omaan tai yhteisöjen käyttöön.

Odottelen kovasti myös lihaa luiden ympärille, kun puhutaan sääntelyn purkamisesta. Yhteiskuntamme on monelta osin rakennettu oletukseen, että meitä pitää suojella omalta tyhmyydeltämme ja siltä ettemme aiheutua läheisillemme haittaa. Siksi yhdenkin puun kaatamiseen omalta tontilta, tai julkisivun värin muuttamiseen voidaan tarvita viranomaisen lupa. Hiukan kärjistettyjä esimerkkejä, mutta miksi näin on? Eikö kiinteistön omistajalla eli taloyhtiöllä tai omakotitaloasujalla tulisi olla hiukan laajemmat oikeudet? Vastuu kunnossapidostahan on aina omistajalla.

Luottamus toisiin ihmisiin kasvaa siellä, missä luottamus julkisiin instituutioihin on korkealla tasolla, kuten Suomessa. Eräänä luottamusyhteiskunnan mittarina voidaan pitää sitä, että lapset voidaan laskea yksin koulumatkalle. Ajatus normitalkoista vaatisi ikään kuin luottamuksen lisääntymistä vastakkaiseen suuntaan.